Mulla on ollut aivan ihana kesä! Olen ehtinyt makoilla rannalla ja antaa auringon polttaa iholla, oon syönyt perinteiset lettuähkyt mökin terassilla, bailannut ystävien kanssa aamuun asti, lukenut kirjaa riippumatossa ja nauranut naaman kipeäksi. Olen myös ehtinyt vain köllöttelemään sängyssä Netflixin parissa, tehnyt roadtrippejä ja nähnyt uusia paikkoja, ihastunut, tavannut uusia ihmisiä, istunut biitsillä aamuauringon noustessa ja pulikoinut sormet rypyssä auringonlaskuun. Olen saanut uusia ystäviä, löytänyt ehkä jotain sielunkumppanuuden suuntaista siinä samalla, pakannut ja purkanut laukkuja enemmän kuin olisi ehkä terveellistä ja herännyt aamuneljältä tuijottelemaan auringonnousua usvan seasta. Tänä kesänä mä olen myös joutunut luopumaan mulle tärkeästä ihmissuhteesta, oppinut uutta itsestäni ja kasvanut taas himpan verran ihmisenä.

Omien onnen- ja kasvunhetkieni lisäksi olen tavalla tai toisella saanut olla mukana, kun mun ystäväni ovat menneet naimisiin, solmineet kihloja ja saaneet perheeseen uusia jäseniä ja ottaneet omia kasvunaskeleitaan elämässä. Voi sitä rakkauden määrää! Tän kesän aikana olen saanut myös todistaa tuhannen kerran sitä, kuinka ihania ihmisiä mulla on ympärilläni ja kuinka monen huipputyypin elämässä mä saan olla mukana. Kiitos. Mun rakkauden kesä 2018 on miestapausten osalta ollut kuitenkin vähemmän rakkauden täyteinen ja kesän yrityksiä voisi somen aikakaudella kuvata tägeillä #TuhlaaMunAikaa.

Toisaalta tässä voidaan ainoastaan katsella peiliin, koska mitäs menit ihastumaan ja tuijottelemaan maailmaa niiden kuuluisien vaaleanpunaisten lasien läpi. Siinä hattaran värisessä maailmassa usein unohtaa omat standardit ja antaa toisen kohdella sua vähän sinne päin, koska sä näet toisessa vaan sen kaiken hyvän ja valtavan potentiaalin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että toinen näkisi sut samassa valossa. Vaikka itse näkeekin siinä sotkuisessa välitilassa toivoa ja mielessä siintää Bonnie & Clyde tyyppinen rakkaustarina, jossa vallataan maailmaa joukkueena, on hyvä muistaa, että hommaan tarvitaan aina kaksi. Sä yksin voit olla vain osa siitä kokonaisuudesta ja se, mitä sä aitona omana itsenäsi olet, joko riittää tai ei. Sitä sanotaan, että ”don’t fall in love with the potential” ja niin mä ehkä tein. On kuitenkin hyvä muistaa, että se mitä sä saat ihmisestä sillä hetkellä, kertoo paljon tulevasta eikä se sun näkemä potentiaali välttämättä ikinä pääse kukkaansa.

Näin jälkikäteen ajateltuna mä en kadu sitä, että annoin itseni ihastua ja tipahtaa siihen pieneen vaaleanpunaiseen kuplaan, koska mulla oli ihania hetkiä. Mutta mä kadun pienesti sitä, kuinka paljon mä käytin aikaani sellaisen ihmisen ajattelemiseen, jonka mielenmaisemaa mä tuskin ylitin kamalan useasti. Mä olin myös liian kiltti. Olin valmis näkemään toisen aikataululla, valmis perumaan omia menojani sen takia, että saan palasen miehestä, jolle en kuitenkaan missään vaiheessa ollut aikatauluissa prioriteetti. Kadun myös sitä, että välitin niin paljon niin lyhyessä ajassa, mutta toisaalta, jos aina pelaa varman päälle harvemmin sitä voittaakaan.

Tässä kerrassa erilaista oli kuitenkin se, että me istuttiin yhdessä alas ja juteltiin asioista. Tai ainakin mä olin hyvänä kuunteluoppilaana, koska mulla ei oikeastaan ollut enää mitään sellaista sanottavaa, mikä olisi muuttanut asioita. Myönnän, että mun teki mieli olla kakara ja tehdä haamutemput eli poistaa mieheke kaikesta sosiaalisesta mediasta, tarpoa hetki eteenpäin sillä vihan tunteella ja lopulta antaa kivun hellittää. Sen sijaan me istuttiin vastakkain kahvilassa, missä oltiin monta kertaa aiemminkin istuttu. Ihan samalla tavalla, mutta kuitenkin ihan kuin ensimmäistä kertaa. Haistoin tutun parfyymin samalla tavalla kuin ennenkin ja ihan niin kuin kaikilla aiemmillakin kerroilla, se sai mut hetkeksi unohtamaan muun maailman ja miettimään niitä kertoja, kun päivä vaihtui seuraavaan ja se sama parfyymi oli tarttunut mun hiuksiini. Multa kysyttiin, että onko kaikki varmasti okei ja onko mulla jotain sanottavaa, kun näytän siltä. Mielessäni mun teki mieli ensin ravistella toista, herätellä ja kertoa, miten me ei vielä olla edes nostettu tätä korttia pakasta. Toisaalta, mä olen surkea pelaamaan korttia, joten kuka mä olen sanomaan.

Multa kysyttiin myös, että ymmärränhän, miksi me ei toimittu. Ymmärsinhän mä, tavallaan. Silti ajattelin vain sitä, miltä toisen huulet tuntuivat mun iholla. Melkein kerroin sata syytä sille, miksi me voitaisiin toimia, jos vain astuisit ulos sieltä turvallisesta kuplasta, missä itseään ei voi satuttaa. Enhän mä sitä tehnyt ja sanoin vain ymmärtäväni. Kysymykseen siitä, että eihän anneta tämän vaikuttaa meidän ystävyyteen, sanoin että ei tietenkään, vaikka samaan aikaan mietin niitä aamuja, kun herättiin uuteen aamuun samasta sängystä hiukset sekaisin ja unta silmissä.

Tuskallisempaa kahvihetkeä saa hakea, mutta olen mä toisaalta vähän ylpeä itsestäni. Ensinnäkin mä vuodatin kyyneleet vasta automatkalla enkä edes itkenyt kuin vaivaiset parisataa kilometriä. Ja toiseksi, mä olin rehellinen loppuun asti eikä mun tarvitse katsoa taakse päin ja miettiä, että damn kun olisin antanut itsestäni enemmän. Onneksi syksy on hyvää aikaa keräillä palasia, aloittaa uutta ja päästää irti vanhasta, joka ei enää tuo sun elämään mitään hyvää. Aloitetaan nää alkusyksyn hiipuvat illat sillä ajatuksella, että juuri sä ansaitset jotain muuta kuin loputtomia ehkiä eikä sun tarvitse tehdä aikaa sellaisille, jotka eivät raivaa kalenteriaan sun takia. Koska hyvät naiset ja herrat, mä tiedän, että maailmassa on sellaisiakin tapauksia, jotka ajavat just sun takia kilometrejä ja näyttävät, että haluavat olla just siinä, just sun kanssa.

Ai mistäkö mä tiedän? Tiedänpähän vain.

Ihanaa päivää murut

xxx

 

 

Katso myös nämä