Mä olen lykännyt kirjoittamista tällä viikolla joka päivä, koska oon ollu koko ajan menossa ja halusin saada kaikki meisingit samaan postaukseen. Tiistai aamuna mä heräsin tilanteeseen, jossa olin ihan pähkinöinä kaikesta tulevasta. Mulla oli duuni hostellissa, joten sain säästettyä 144$ / per viikko, mulla oli tulossa työhaastattelu lääkäriaseman respaan sekä pääsisin testaamaan mun taitojani mallina seuraavan päivän kuvauksissa. Tiedossa oli myös kahvittelua ja dinneriä kamujen kanssa. Aika perfect.

Työhaastis meni hyvin ja pääsin tosiaan kahden viimeisen kandidaatin joukkoon, mutta lopullista vastausta odotellaan vielä. Pitäkäähän peukkuja! Haastattelun jälkeen istuttiin suomitytyjen kanssa kahvituokiolla Sydneyn keskustassa ja höpöteltiin niin antaumuksella, että iltakin ehti pimentyä.

Keskiviikko olikin sitten yhtä alamäkeä. Muhun oli tosiaan ottanut yhteytta Gary niminen herra, joka omien sanojensa mukaan oli ammattivalokuvaaja ja työskenteli harva se kuukausi Jenkeissä asti. Sain myös tsekata hänen aiempia kuvauksiaan ja vaikutti todella hyvältä! Teemana piti olla boho kautta urbaani tyyli ja hän lupasi tuoda vaatetukset sekä hieman meikkejä, koska reppureissaajana mulla ei juurikaan ole mitään valokuvauksellista mukana.

Mä olen saanut samanlaisia tarjouksia ennenkin, mutta en ole oikeastaan koskaan tykännyt aiemmista kuvista tai muuten oon saanut huonoja viboja kuvaajasta itsestään. Eli niin kuin äiti on aina toitottanut, olen ollut varovainen.

Tavattiin Garyn kanssa ihan yleisesti tunnetulla puistoalueella noin 40 minuutin bussimatkan päässä ja Garyhan oli siististi pukeutunut australialaismies, elämää oli katseltu ainakin 40 vuoden ajan ja puhe ei meinannut tauota millään. Edelleen mulla oli hyvät fiilikset. Mielikuvissani näin muutaman kivan bohomaisen mekon ja taustalla puiston korkeat honkamaiset puut. No ei nyt sitten ihan mennyt taas kuin Strömsössä.

Vaatekassista löytyi naamiaiskaupasta ostettuja kiiltäviä shortseja, ponchoja, jotka Garyn äiti oli varmaan itse virkannut, yksi musta ja aivan liian lyhyt paljettimekko, joka toi mieleen ala-aste aikojen limudiskot sekä muutamia pooloneuleita ja pinkkejä kynähameita. Saatte varmaan tarvittavan mielikuvan.

No, siinä sitten pidättelin naurua ja kiskoin paljettimekon päälle ja sukkanauhat sekä kymmenen sentin korot jalkaan keskellä kaunista puistoa, enkä olisi voinut tuntea itseäni tyhmemmäksi. Gary siinä sitten kaivoi laukustaan vanhaakin vanhemmat Nikonin vehkeet ja asetteli lisävalot aivan vääriin kulmiin, jonka minäkin näin amatöörinä tajusin. Oh well.

Tunnin keimailun jälkeen Gary oli yrittänyt silittää mun poskea, korjata mun hiuksia, saada mut syömään banaania ja kehunut kuinka hyvä perse mulla oli sekä miten hän ei kyennyt keskittymään kuvaamiseen, koska olin niin tavattoman kuuma. Hän oli myös käyttänyt ”kalansilmä linssiä” eli tässä tapauksessa hän kaivoi omasta taskustaan pienemmän digikameran ja räpsi muutamia kuvia hänen kätensä mun pääni päällä. Ei varmaan tarvitse kertoa, että tunsin oloni todella tukalaksi.

Nyt jengi varmasti ihmettelee, miksen vain lähtenyt tilanteesta pois. Muuten kiva idis, mutta olin jättänyt reppuni Garyn autoon ja mies itse oli liian innokas jatkamaan kuvauksia. Mä selvisin neljä tuntia puremalla huulta ja ajattelemalla, että kohta pääsen kotiin. Kuvausten jälkeen saamani 120$ ei tuntunut miltään sen likaisen, hämmentyneen ja surkean olon rinnalla mikä mulla oli. Ei tuu varmaan yllärinä, ettei kauheasti inspiroi nähdä kyseisiä kuvia. Ikinä.

Ette varmaan usko, mutta päivä ei suinkaan loppunut siihen. Kotimatkalla hain Colesista suklaakeksejä, suuntasin kotiin ja en halunnut mitään muuta, kuin ottaa kuuman suihkun, kaivautua peiton alle ja treffata Netflixin kanssa. Ihan hyvä suunnitelma, mutta suihkua ottaessani huomasin lattianrajassa pienen go pro -kameran viereisestä suihkukopista. Että mitä. Voisitko vaikka kirjautua Internetin ihmeelliseen maailmaan niin löytäisit hanskamatskut sieltä ja säästettäisiin kaikkien henkistä hyvinvointia.

Tässä vaiheessa ihmettelin huutoääneen, että mitähän vi***a sä luulet tekeväsi, stormasin suihkukopista ulos ilman rihman kiertämää ja varmistin, että muistan sen tyypin kasvot. Jätkä pyyteli anteeksi ja sanoi poistavansa videon, mutta siinä vaiheessa ei enää anteeksipyytelyt auttaneet.

Iskin vaatteet päälle, vuodatin pari kyyneltä ja kävelin respaan tekemään ilmoituksen. Samasta tyypistä oli valittanut kuusi tyttöä ennen mua, mutta kukaan ei ollut osannut tai uskaltanut tunnistaa miestä. Mun loppuilta meni respan penkillä istuen, katsellen kun poliisit tulivat ja etsivät jätkän käsiinsä, kyselivät multa tietoja ja lopulta ohjasivat mut mukaansa asemalle antamaan lausuntoa. Tästä päivästä on munkin hankala löytää positiivista, mutta istuinpa ensimmäistä kertaa poliisiautossa ja vieläpä Sydneyssä. Toinen konstaapeleistä oli myös ihan söpö.

Pari tuntia myöhemmin istuin taas poliisiautossa matkalla kotiin. Hostellin pervertti viedään oikeuteen ja lopulta lähetetään takaisin Ranskaan. Nyt vain odotellaan, että tuleeko mulle kutsua todistajaksi, jos tyyppi päättää kieltää tekosensa.

Mietin pitkään, että kirjoitanko tästä päivästä ollenkaan, koska noh, ois voinut mennä himpan verran vahvemminkin. Mun pointtini on, että älkää sietäkö keneltäkään mitään mikä saa sut tuntemaan itsesi huonommaksi tai edes epämukavaksi. Ja joskus, vaikka sitä pitäisi kuinka sen kuuluisan järjen päässä ja olisi varovainen, asiat voi mennä mönkään.

💕💕💕

Katso myös nämä