Tiiättekö sen fiiliksen, kun ootte hyvän treeniviikon jälkeen ajatelleet, että ai että kun tuntuu hyvältä, kevyeltä ja kaikin puolin upealta, koska ette ensinnäkään koskeneet viikon aikana pizzaan kertaakaan ettekä myöskään skipanneet niitä itse treenikertoja. Mulla on näitä upeusfiiliksiä usein, kunnes sitten yhtenä päivänä isket sen ruhosi siihen vaa’alle ja jäät monttu auki tuijottamaan sitä lukemaa, joka kuvaa kaikkea muuta kuin sitä sun upean kevyttä fiilistä. Yup, been there and done that.

Mä olen koko elämäni ollut eskarista lähtien luokkakamuja päätä pidempi ja siitä johtuen olen tuntenut itseni isoksi muihin verrattuna. Ja totta kai niitä terveystarkastuksen tuloksia vertaillessa olen ollut myös painavampi, kuin päätä lyhyemmät ystäväni. Nuorena sitä on myös epävarma ja sukulaisten kyselyt siitä, että ”mitä sulle oikein syötetään kun oot noin iso” tai että ”perunakellarissako oot ollut, kun oot noin isoksi kasvanut” eivät ole ainakaan pönkittäneet sitä rakentuvaa minäkuvaa tai itsetuntoa. Tässä kohtaa ihan selvyydeksi, että en tiedä onko tää perunakellarissa kasvaminen sarjassamme ”vain savolaisjutut”, mutta ihan vaan tiedoksi, että pimeässä pottukellarissa seinää vasten ne perunat yleensä kasvavat parhaiten. Tai ainakin näin itse olen ymmärtänyt. Muuten en osaa sanoa, miks jengi on olettanut mun viettäneen lapsuuteni perunoiden seassa. Anyway.
Mut on kouluaikana laitettu kerran myös tutkimuksiin, koska olin terveydenhoitajan mielestä liian pitkä. Mietittiin ihan tosissaan, että aletaanko mun pituuskasvuani hillitsemään, ettei nyt lähde homma ihan käsistä. Mulle on myös terveydenhoitajan toimesta todettu, että painoindeksin mukaan olen hieman ylipainoinen, että viitisen kiloa on ihan tervettä pudottaa. Olin tuohon aikaan ylä-asteella ja olen aina ollut suhteellisen hoikka, mutta kerran sulle annetaan mustaa valkoisella siitä, että kiloja on liikaa niin siinähän sitä ollaan. Muistan polkeneeni pyörällä pururadalle vesisateessakin, jotta voisin juosta kilometrin pituisen lenkin ainakin viisi kertaa vaikka olen aina inhonnut juoksemista. Kotona tein vähintään sata vatsalihasliikettä illassa, poljin kellarihuoneessa Crosstraining -laitetta näytön kalorinkulutusta visusti tuijottaen ja oli kyse sitten aamupalasta tai illallisesta, lautaselta löytyi banaanista, kananmunista ja kaurahiutaleista tehty lätty rasvattomalla jukurtilla. Ai että.
Aikuisiällä mä ymmärsin, että sen vaa’an lukeman tuijottaminen ei auta mitään. Se, että olenko mä laihtunut puoli kiloa tai lihonut 300 grammaa, ei kumpikaan vaikuta mun olooni positiivisesti. Laihduttu määrä ei ole ikinä riittävästi ja lihominen nyt tuskin ikinä motivoi ketään. Aloittaessani opiskelut ja muuttaessani omilleni, mä tietoisesti jätin vaa’an mun ostettavien tavaroiden listasta pois. Kouluun tullessa opiskelijoille suoritettavassa terveystarkastuksessa mä sitten kuitenkin ajattelin, että ehkä nyt on turvallista taas vilkaista, olla vähän kartalla siitä The Lukemasta. Yeah right. Siitä alkoi sitten taas kuntoilun kierre, aamulenkkejä vedettiin vesilasin ja ananaspurkin voimin, nälkä oli läsnä ihan jatkuvasti ja ainut mitä pystyin ajattelemaan oli se, mitä voin syödä seuraavaksi ja monelta. Kyllähän sitä alkoi peiliselfieissä näyttämään hoikemmalta, mutta ei mulla mitenkään hyvä olo ollut, kun päänsärky oli arkipäivää, väsymys iski vaikkei mitään olisi koko päivänä tehnytkään ja kroppa oli jäässä päästä varpaisiin.
Tänä päivänä mulla ei vieläkään ole vaakaa, myöhemmissä terveystarkastuksissa suljin sille pirulaiselle astuessani silmäni ja käänsin katseeni kohti kattoa. Mulla meni vuosia, ettei mulla ollut lainkaan hajua siitä, kuinka paljon mä oikeasti painoin. Ja se oli ihan älyttömän hyvä juttu! Kun sun liikkumisen taustalla ei ollut pakottavaa tarvetta laihtua, mä löysin ilon ja terveen intohimon siihen omaan tekemiseen. Mä löysin ratsastuksesta sellaisen harrastuksen, josta oikeasti nautin, koiran kanssa lenkkeillessä pystyin nauttimaan ulkoilusta ja olo oli kotiin palatessa kaiken puolin virkeä, kun ei tarvinnut juosta kieli vyön alla mahdollisimman isolla sykkeellä. Jossain vaiheessa mä aloitin myös sen kauan inhotun juoksemisen. Pieniä matkoja kerrallaan, sellaisella vauhdilla, että henki kulki ja pikkuhiljaa sitä jaksoi kerta kerralta pidemmälle. Liikkuminen ei ollut enää välttämätön pakko, vaan sitä kautta tunsi jaksavansa paremmin, stressaavista asioista sai hetken taukoa ja peilikuvakin näytti paremmalta jo ainoastaan sen takia, että fiilis oli moninkertaisesti parempi kuin vaa’an lukua tuijotellessa.
Usein se lukema ei myöskään kerro yhtään mitään, yhtään mistään. Siihen, mitä sä näät peilistä, vaikuttaa enemmän se, miltä susta tuntuu ja kuinka sä ajattelet itsestäsi, kuin se lukema vaa’assa. Jos susta tuntuu kertakaikkisen hyvältä ja ne uudet shortsit saavat sun takamuksen näyttämään ihan saakelin upealta, et sä tarvitse varmistusta sille ololle vaa’alta. Kiloja tulee ja kiloja menee, mutta se, että itsellä on hyvä ja itsevarma olo, hymy naamalla ja suklaamuffinssi kädessä silloin kun siltä tuntuu, merkitsee hitokseen enemmän. Rakkaudesta puhuttaessa sitä usein sanotaankin, että ikä on vaan numeroita, joten yritetään rakastaa omaa kroppaa ja itseämme niin, että se vaa’an lukemakin on loppupeleissä vaan numeroita.
Ihanaa maanantaita 💋💋💋

Katso myös nämä