Mä tein tässä aikani kuluksi taloudellista suunnitelmaa ja laskeskelin, että tätä menoa mä voin ihan hyvin jäädä eläkkeelle 62 vuotiaana, jonka jälkeen eläisin vallan mukavasti ehkä noin kymmenestä viiteentoista minuuttia ja mulla olisi vieläkin opintolainaa maksettavana. Ouch. No jos lähdetään sieltä positiivisen kautta, niin näiden kahden viikon työssä olon jälkeen mä voin kuitenkin onnellisesti sanoa rakastavani sitä mitä teen. Aamuisin ei ketuta mikään muu kuin tiukkaakin tiukempiin tukisukkahousuihin kiemurteleminen ja nutturan väsääminen aamu neljältä. En ole vieläkään päässyt tarjoilemaan gin&tonicia kuumalle Australiaiselle bisnessmiehelle, mutta olen siivonnut punaviinitahraa lattialta, pitänyt sylissä söpöä japanilaisvauvaa, ratkaissut liikemiehen nettiongelman ja auttanut pyörtynyttä matkustajaa sekä kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä.

Kuulun itse siihen sukupolveen, joka päivittelee menemisiään sosiaaliseen mediaan ja munkin matkusteluista saa rutkasti kuvamateriaalia esimerkiksi Instagramin puolelta. Kaikki jotka käyttävät sosiaalista mediaa päivittäin, tietävät, että harvoinpa sinne päivitellään päivän surkuhetkiä. Itsekin sorrun perinteiseen sokerikuorrutukseen ja isken otoksia sushibaarista, kauniista maisemasta, itsestäni kimono päällä hienossa hotellihuoneessa ja auringonnoususta lentokoneen ikkunasta. Noh, sehän nyt on vain puolitotuutta.

Aamuinen selfie ja teksti, jossa ilmoitan seuraavan pysähdyksen olevan Japanissa, on suurimmaksi osaksi sitä miltä se näyttää: olen innoissani uudesta päivästä ja uudesta kaupungista, meikki ja uniformu ovat suunnilleen tiptop ja jalassa korkokengät, jotka saa nämäkin sääret näyttämään sutjakoilta ja takana pakattu matkalaukku bikineineen päivineen. Noh. Sinä aamuna mä olen myös kaatanut mehukeitot lattialle, koska kello ei ole edes kolmea aamulla. Olen onnistunut repimään jo aamun toiset sukkahousut ja nutturan olen purkanut ja kasannut kolmeen kertaan. Lattialla on itsetunnon lisäksi kasa harmaita hiuksia ja katkenneita ponnareita ja olen vuodattanut turhautumisitkut ainakin kaksi kertaa. Eyelinerit eivät tänäänkään menneet kuin Strömsössä ja kolmannen yrityksen jälkeen päätän toivottaa hyvät päivänjatkot, paiskata meikkipussin matkalaukkuun ja toivoa, ettei sitä unelmien aussimiestä näy koneessa tänäänkään. Näistä aamuista huolimatta se kaikki harmitus katoaa, kun pääsen istahtamaan autoon, kääntämään musiikin kaakkoon ja suuntamaan kohti lentokenttää.

Viime viikolla kävin erään keskustelun lounaspöydässä hieman vanhemman liikemiehen, tämän perheen ja muutaman ystävän kanssa. Ensin multa tiedusteltiin, mitä olen opiskellut ja tehnyt elämälläni viimeisinä vuosina. Sanoessani opiskelleeni myyntiä ja markkinointia sain hyväksyviä nyökkäyksia ja keskustelu pulppuili tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Kertoessani reppureissailuistani olivat kommentit sitä luokkaa, että ”pitäähän sitä saada hulluttelut pois päiväjärjestyksestä ennen oikeaan elämään astumista”. Alrighty, point taken. Kertoessani aloittavani duunit lentoemäntänä, koskivat seuraavat kysymykset tulevaisuuden opintojani ja milloin aion jatkaa uraani markkinoinnin parissa. Sain myös lausahduksen, että onhan sitä hyvä olla tuollaisia vaiheita, koska oikeita töitä ehtii tehdä vanhempanakin. Niimpä niin. Mutta oli tuossa lausahduksessa perääkin, koska se, mitä mä teen ansaitakseni rahaa, ei ainakaan just nyt tunnu työltä. En sitten tiedä johtuuko se mun vaaleanpunaisista laseista, koska olen vasta aloittanut vai siitä, että olen oikeasti löytänyt tähän elämänvaiheeseen just mulle sopivan työn, josta aidosti nautin. Who knows. Onneksi mä olen oppinut, että muiden tyyppien mielipiteillä ei ole kauheasti painoarvoa, kunhan sä itse seisot kaiken tekemäsi ja sanomasi takana.

”Your life isn’t yours if you constantly care what others think”

Jos tiputetaan ne pinkit lasit ja sokerikuorrutteet pois, niin voi se unelmaduuni olla myös rankkaa. Lensin viimeisimpänä kolmen päivän reissun Japaniin, jonne lentoaika on suunnilleen kymmenisen tuntia mennen tullen. Menomatkalla askelia kertyi melkein 10 000, jonka aikana ehdin siivoilla niin kakkakepposia vessasta, kaataa kahvia erään naisen takille, kuunnella tytöttelyä useammin kuin oli tarpeellista, selvitä asiakaspalvelusta kielimuurista huolimatta, kavuta lepotilasta takaisin töihin nuttura sekaisin ja aivot tähtisumussa sekä kroppa kylmästä täristen, kun sisäisen kellon mukaan pitäisi olla vällyjen välissä uinumassa.

Perillä aamuaurinko tervehtii bussin ikkunasta ja vaikka mielessä on lähteä seikkailemaan heti, kun saavutaan määränpäähän, lähitulevaisuus näyttää kuitenkin päikkäreiltä kuola poskella valuen ja jonkun erittäin hiilaripitoisen asian naamaan tunkemista. Herätessäsi pimeästä huoneesta sydän hakkaa ja aivot yrittävät paikantaa, että ollaanko sitä kotona, lentokoneessa vai jossain muualla. Kelloa katsoessa ollaan sydänkohtauksen partaalla, kun luulet myöhästyneesi paluulennolta ja sängystä syöksyessäsi huone alkaa pyörimään tavalla, joka sunnuntai-iltana tietäisi vierailua toilettiin. Eikä se olo ainakaan paluulennolla parane, kun tiedossa on lisää askeleita ja lisää niitä haastavia ihmisotuksia, jotka saavat sut miettimään elämän tarkoitusta uudelleen. Lisää ponnistuksia, että saat sen hymyn ylettymään silmiin saakka, kun sulta pyydetään ilmaista shampanjaa/wifiä/ruokaa/jalkahierontaa/rakkausballadia kapteenin laulamana, koska sun käsinojasi ei toimi. Ei sillä, että sä sitä ylös haluaisitkaan nostaa, mutta onhan se nyt rikki.

Onneksi kesään on vielä aikaa, koska mun jalkani ovat vuorattu rakkolaastareilla ja pikkuvarpaat tekevät hidasta kuolemaa. Kroppaan on ilmestynyt enemmän kuivia kohtia kuin sadeilmalla sieniä metsään, turbulenssista muistuttavista mustelmista voisi saada aikaan piirrä ja yhdistä pisteet -leikin, silmäpussit ovat suuret muttei Chanelia ja bikinikunto pakenee hyvää vauhtia, kun aamupalalla innostuu vetelemään uusintakierroksia useammin kuin kerran.

Mun pointtini tänään on se, että kaikissa duuneissa on hyvät ja huonot puolensa. Ne huonot puolet eivät kuitenkaan tarkoita sitä, ettei työstä nauttisi. Vaakalaudalla on loppupeleissä kuitenkin enemmän hyvää kuin huonoa eikä vitutus ole se vallitsevin tunne aamuisin. Jos sä kuulut niihin tyyppeihin, jotka painavat takamus hiessä kakkaduunia vuodesta toiseen, muista, että maailmassa on sellaisiakin töitä, joiden tekeminen on niistä huonoista puolistakin huolimatta kaikkea muuta kuin edellä kuvattua huhkimista märkä läntti persauksessa. Työkin voi tehdä onnelliseksi.

xoxo

Katso myös nämä