Huhhuh! Mulla on nyt siis  käynnissä toinen viikko au pairina ja ollaan vielä kaikki hengissä. Nyt hommiin alkaa tulla hieman rutiinia ja päivät muistuttavat aikalailla toisiaan. Mun päivä alkaa siis suunnilleen puoli kahdeksalta, jolloin nousen kokkailemaan muksuille lounasta ja syömään itsekin aamupalaa. Mä en ole ikinä ollut kauhean innokas kokkailemaan ja kotonakin mun ruokavalio koostuu aikalailla kaurapuurosta, kananmunasta, nuudelista ja pakastekasviksista. Ensi alkuun olin siis aikalailla peukalo keskellä kämmentä ja toivoin, että mun kokkailut on edes jollain tasolla syötäviä vaikka sen joutuisi sitten huuhtomaan alas vedellä. Kukaan ei ole ainakaan vielä valittanut ja lounasrasiat ovat tulleet tyhjinä takaisin. Pidän tätä voittona.

Aamupalan jälkeen vaihdan pikkuiselle päivävaatteet ja puhtaat vaipat – pakko muuten hehkuttaa, että alan olla aika pro vaipanvaihtaja ja ollaan aikalailla sujut Gastonin kanssa koko operaation ajan. Sitten varmkistan, että muksuilla on vaatteet päällä ja eväät mukana, jonka jälkeen isken Gastonin rattaisiin ja saatan ipanat kouluun. Okei, tänä aamuna olin rohkea ja jätin rattaat kotiin, koska oli niin nätti ja lämmin aamu, joten ajattelin pikkumiehenkin nauttivan pienestä kävelystä. Virhe. Tai no kyllähän Gaston nautti täysin siemauksin joka askeleesta, heinänkorresta, kivestä, autosta, koirankakasta, linnusta ja luoja tietää mistä muusta. Tavallisesti matkaan menee noin viitisen minuuttia suuntaansa, mutta me vietettiin tällä reissulla tunti. Tunti. Yhdessä vaiheessa ajattelin kaapata ipanan hetkeksi syliin, mutta tiedossa oli itkupotkuraivarit ja joka suuntaan kiemurtelevaa mustekalaa muistuttava otus. Noh, selvittiin koululle, mutta surkuhan siinä tuli kun sisarukset hävisivät luokkiinsa ja pikkumies joutui jäämään kahdestaan mun kanssa. Ai että. Lopputuloksena mulla on pieni kaksi vuotias, joka itkee ja huutaa sielunsa kyllyydestä, joka yrittää taapertaa mahdollisimman kaukana musta, etten vain roppaisi raukkaa syliin. Siinä sitten itkettiin ja otettiin välillä lepiä kaikki raajat levällään kostealla nurmella. Muutaman kerran piti vetää syvään henkeä ja laskea kymmeneen.

Kun olen tiputtanut lapset kouluun, mua odottaa vähintään keittiöllinen tiskiä, koska perheen isä ottaa kokkauksen aika intohimoisesti. Nicolas kokkaa siis kerran päivässä illallisen itselleen ja perheen äidille sekä joskus mulle, jos en ole syönyt samaan aikaan lasten kanssa. Intohimoisella kokkauksella tarkoitan, että mies käyttää kaikkia mahdollisia kippoja ja potteja mitä talosta vaan löytyy. En edelleen pysty käsittämään, miten sä herkkusienipastaa tehdessäsi tarvitset kolmea kattilaa, kahta paistinpannua, lajitelman veitsiä ja leikkuulautoja sekä muutamia Ranskasta peräisin olevia härveleitä, joita en edes tunnista. Okei, jokainen tyylillään. Keittiön lisäksi muita kotihommia ovat imurointi ja moppaus, pölyjen pyyhkiminen ja pyykkien taittelu. Eli aika iisiä hommaa. Iltapäivällä haen lapset koulusta, syödään välipalaa ja tehdään kotiläksyjä sekä käydään harrastuksissa. Sitten kokkailen dinneriä ja pistän ipanat unille. Tadaa.

Ihmettelen itsekin, miten sain tän kuulostamaan suhteellisen helpolta, koska yleensä käyn päivän aikana läpi kolmesta viiteen hermoromahdusta, vuodatan kyyneleitä, soitan äitille itkupuhelua ja vuodatan rivin voimasanoja suomeksi. Oon myös huomannut, että vessakäynneistä on tullut mulle henkireikiä, koska saan olla hetken rauhassa. Jos ei siis lasketa sitä, että baby hakkaa helistimellä ovea ja kiljuu kurkku suorana. Mun pitää myös syödä omat välipalani piilossa taaperolta, koska auta armias jos tuo vauvaksi kutsuttu suursyömäri näkee mun syövän banaania. Siinä on taas itkuraivareiden paikka, vaikka mies olisi syönyt viisi minuuttia sitten.

Eilen perheen äiti kysyi multa, että kuinka monta lasta mä haluan. Tää sai mut miettimään lasten hankintaa hieman enemmän.  Mä olen jostain syystä aina ollut sitä mieltä, etten halua lapsia ollenkaan, koska olen ajatellut etten ehkä ole mallia äiti. Ja tiedän, ettei mun vielä 22 -vuotiaana tarvitsekaan miettiä perheen perustamista, mutta kyllä mun ystäväpiirissä useat tietävät haluavansa lapsia. Mulle sitä fiilistä ei ole missään vaiheessa tullut. Täälläkin tulen tietysti toimeen lasten kanssa ja osaan huolehtia pienten tarpeista, mutta ei mulle ole tullut sellaista kiintymystä tai fiilistä siitä, että ”ai miten ihana ja söpö sä nyt oletkaan, kun suunnilleen kylvet sun lounaassa”. En tiedä oletteko huomannut, mutta omiin silmiini on lähiaikoina osunut useita kirjoituksia, joissa käsitellään tavalla tai toisella sitä, miten lapsia ei nykyään haluta ja hankita samalla tavalla kuin ennen.

Useassa lukemassani artikkelissa pohditaan alhaisen syntyvyyden johtuvan taloudellisesta tilanteesta eli epävarmuus työpaikasta ja työn jatkuvuudesta vaikuttaa siihen, ettei lapsia hankita. Okei, mun mielestä tuokin seikka on ihan järkevä ja varmasti tätä mietitään, koska kyllä itsekin haluaisin tuoda lapsen tilanteeseen, jossa elämä ja tulevaisuus on jokseenkin vakaata sekä turvattua. Mutta toisaalta, sä et ikinä pysty ennustamaan, miten elämä menee ja mun mielestä ei vieläkään aina käsitetä sitä, ettei lapsettomuuteen vaikuta taloudelliset tilanteet vaan se, ettei lapsia yksinkertaisesti haluta. Vaikkei kenelläkään ole velvollisuutta hankkia lapsia, uskon, että lapsettomat kokevat jossain vaiheessa paineita omasta valinnastaan ja ihmiset kokevat, että on okei tiedustella toiselta syytä kyseiseen valintaan. Harvemmin ihmisiltä kysytään, että miksi sä päätit hankkia lapsia.

Jotenkin lastenhankinta tuntuu yhdeltä niistä asioista, joita sulta odotetaan ja jota pidetään itsestäänselvyytenä. Useinkaan sulta ei kysytä, että haluatko sä lapsia vaan hypätään suoraan siihen oletukseen, että totta kai sä haluat, mutta kuinkas monta. Jos mä en halua lapsia, mun ei tarvitse selitellä sitä kellekään tai keksiä syitä sille, miksi olen päättänyt olla tuomatta uutta elämää tähän maailmaan. Ehkä mä tulevaisuudessa hankin kokonaisen pesueen pikku Maikkeja ja Matteja tai sitten mä luon merkitystä ja sisältöä mun elämään muiden asioiden kautta. Who knows.

💋💋💋

 

Katso myös nämä