Siis tiedätte varmaan tilanteen, kun löydätte itsenne puolitutun Instagram kuvien syövereistä ja selailette kaverin, kummin kaiman, serkun poikaystävän lomakuvia Mallorcalta vuodelta 2010. Tai kun tapaatte baarissa söpön jäbän, vaihdatte puhelinnumeroita, käytät sun FBI taitoja kyseisen miehen löytämiseen ja teet taustatutkimusta muun muassa edellisistä tyttöystävistä aina äidin siskon koiraan saakka. Ihan normaalia.

Mä oon tehnyt kaikki mahdolliset mokat mitä tulee sosiaalisessa mediassa tehtyyn salapoliisityöhön. Esimerkiksi Tinderissä tapaamani miehekkeen sukunimen selvitin muutamalla klikkauksella yhteisen kaverin kautta, muutama päivä myöhemmin kyseinen jäbä tiedustelee mun sukunimeäni ja jälkeenpäin ihmettelee miksen itse tehnyt samaa. Noh, kuule kun minä oon tiennyt sen jo viikkoja. En jaksanut edes keksiä valkoista valhetta, vaan myönsin leikkineeni Sherlockia. Sanotaanko vaikka niin, etten ihan heti tehnyt lähtemätöntä vaikutusta ja jouduin vakuuttelemaan, etten tiennyt hänestä mitää sen enempää. Enpä.

Oon myös tykännyt puolituttujen pari vuotta vanhoista IG kuvista, oon stalkannut exäni uutta tyttöystävää Facebookissa ja vahingossa klikannut sitä legendaarista ”Lisää kaveriksi” nappulaa. Terkkuja vaan. Kyllä, siinä hetkessä tuli taas harkittua bussin alle hyppäämistä. Oh well.
Mutta faktahan nyt vaan on se, että toisten ihmisten elämä kiinnostaa. Sitä haluaa tietää meneekö exällä paremmin kuin sulla, saiko se puolituttu tytön vai pojan, onko ne Jorman kaverit vielä yhdessä ja mitä draamaa rinnakaisluokan kohuparilla on tällä viikolla. Minkäs teet kun toinen nimi on Utelias-Vili ja sisältöä omaan elämään täytyy saada muualtakin kuin Netflixistä.

Toisaalta sitä toivoo, että tulee myös itse stalkatuksi. Mun mittapuulla se on ainakin ihan messevä kohteliaisuus, koska omasta mielestäni mulla menee aika hitokseen hyvin, eikä mua oikeastaan hävetä edes myöntää sitä. Mutta sitten päästään siihen, ettet sä sosiaalisesta mediasta saa koko kuvaa siitä, miten sillä toisella menee, joten turha verrata omaa olemistaan toisen tekemisiin.

Mä sain tässä parin päivän aikana useita viestejä koskien sitä, miten jengi ihailee mun aina niin positiivista asennetta ja miten mä uskallan kirjoittaa niin avoimesti omasta elämästäni. Kiitos kaikille jotka muuten laitoitte viestiä, arvostan 💕 Fakta on vaan se, etten mä ole aina naantalin aurinkona, vaan mullakin on mun yrmypäiviä siellä mökömököpuussa, josta viskelen jengiä kävyillä. Niinä päivinä mä en vaan postaile hammashymyjä Instagramiin. Surprise.

Mä myös käytän tuhottomasti aikaa miettien, mitä kaikkea mä voin sanoa ja kertoa ilman, että mua tuomitaan. Niistä samoista aiheista, mitä kirjoittelen tänne itseironialla ja sarkasmilla höystettynä, mä käyn itkupuheluja äidin kanssa tai vuodatan kamuille ilman huumorin häivää.
Mulle tulee välillä sellainen alemmuuden tunne, kun seurailen Instagramista bloggareita, fitnesstähtiä ja ylipäätänsä ihmisiä, joilla menee hyvin ja joiden kanssa vaihtaisit elämää IG feedin perusteella milloin vain silmää räpäyttämättä.

Stalkkaus on ihan jees, koska me kaikki sorrutaan siihen aina välillä. On vaan hyvä muistaa, että siellä Facebookissa tai Instagramissa se elämä on usein sokerikuorrutteista. Kaikilla on omat taistelunsa ja vaikeutensa, joten usko pois, sun oma elämä ei ole yhtään sen huonompaa tai merkityksettömämpää kuin sen sun IGssä seuraamasi fitnessbloggaajanäyttelijämallinkaan.

Ihanaa lauantaita! 💕

 

 

 

 

Katso myös nämä