Muutettiin tosiaan tiistaina Northbridgestä Fremantleen, joiden välillä on siis noin puolen tunnin junamatka. Täällä ollaan lähempänä biitsiä ja täällä näkee ehkä hieman enemmän myös muita reppureissaajiakin. Ainakin näin alkuun Freo on kohdellut hyvin ja vaikuttaa ihan mukavalta mestalta. Tuntui kyllä ihan tavattoman haikealta jättää vanha hostelli ja tutut tyypit, koska kuka nyt heittää pervoja kommentteja (no okei, Iinalta varmaan luonnistuu) ja kuka söpö ranskalainen toivottaa mulle nyt hyvät huomenet hymyn kera. Toisaalta ihan virkistävää vaihtaa maisemaa hetkeksi ja ainakin saa ylläpidettyä jo hankittua rusketusta. Pidän tosiaan hetken tauon myös duunista, mutta koska majoitukseen ja elämiseen menee yllättävän paljon valuuttaa, on mun ehkä ensi viikolla palattava lauleskelemaan karaokea ja tarjoilemaan drinksuja.
Viimeisenä iltana Northbridgessä yrittettiin mennä tsekkaamaan elokuvaa katolla sijaitsevaan leffateatteriin, mutta ei yllättänyt, että ilta oli jo loppuunmyyty. Onneksi syömisellä voi korvata melkeinpä minkä tahansa aktiviteetin ja päädyttiin testaamaan elämäni ekaa kertaa churroja. Istuttiin alas muutaman hostellista tutun tyypin kanssa ja tilattiin Iinun kanssa churrolautanen kahdelle mansikoilla ja kahdella erilaisella dipillä. No, meillähän meni annokset sekaisin ja siinä katsellessani, kun hostellin Steve vetää mansikoita ja dippaa churroja maitosuklaaseen sekä karamelliin, tajusin kuinka lapanen ihminen voi vaan olla.
Siinäkin tilanteessa olisi ollut totaalisen okei sanoa, että hei sori, mutta toi taitaa olla meidän annos. Mutta Steve näytti vaan niin maan onnelliselta ja tällaisena ihmislapasena tyydyin vain vallitsevaan tilanteeseen. Oikeesti. Mitä ihmettä aivot. Mä olisin ollut ainakin ihan yhtä onnellinen kyseisestä annoksesta ja olisin ainakin syönyt sen, mistä maksoinkin. Mutta kun ei niin ei. Kun oot vaan hitonmoinen tossukka. Mä olen ihmisenä superkiltti ja mulla on sellainen tietynlainen miellyttämisen halu, koska henkilökohtaisesti inhoan tappelemista ja ristiriitoja. Mua ei harmita se, että olen kiltti, vaan se, että uhraan joskus paljon omaa mielenterveyttä ja jaksamistakin sen takia, etten osaa sanoa ei.
Se etten osaa sanoa ei ja mussa asustavan perfektionistin muodostama combo on jotain sellaista, etten itsekään välillä tiedä mitähän ihmettä tässä pitäisi tehdä. Esimerkiksi opiskeluaikanani toimin vapaa-aikavastaavana ja olin oikeasti surkea pyytämään apua tai jakamaan tehtäviä, koska halusin pitää ohjat omissa näpeissäni ihan vaan siksi, että kaikki menee just niin kuin pitää eikä sinne päin. Toisaalta en halunnut jakaa tehtäviä muille sen takia, etten halunnut rasittaa muita niillä hommilla, jotka olin itselleni ottanut, kun lähdin järjestöön mukaan. Sitten kun tähän soppaan yhdistetään se, etten osaa sanoa ei, päästään tilanteeseen, kun järkkäät risteilyä 300 opiskelijalle, yrität opiskella ja saada kouluhommat ajallaan valmiiksi plus vapaa-ajan ihmis- ja kaverisuhteet siihen päälle, muttet osaa kieltäytyä kun joku pyytää sua vaikkapa ulkoiluttamaan mummon siskon koiraa. Koska miksipä ei. Ei mulla olisi muutakaan tekemistä.
Pahintahan tässä kaikessa on, että mä oikeasti olen tosi temperamenttinen ihminen enkä oikeastaan ole edes kärsivällinen, vaan mulla vetää kuupan jumiin nollasta sataan sekunnissa. Mutta en mä sitä muille näytä vaan vedän henkeä ja isken hymyn naamalle, all good. No okei, lähimmät ihmiset saa kyllä tuta sen, kun vaan yksinkertaisesti keittää yli eikä se hymykään enää auta. Multa on joskus kysytty, että miten mä jaksan olla aina iloinen ja hymy naamalla. No en mä oikeastaan jaksakaan. Ehkä mä olen vain niin naiivi, kun uskon ja toivon, että kun sä oot hyvä tyyppi muille niin suakin kohdellaan samalla tavalla. Olishan se vaan ihan liian hyvä juttu, jos niin olisi. Loppupeleissä en ole mukava sen takia, että mulle oltaisiin mukavia, vaan mä en oikeastaan osaa muuta ja se on se kuka mä olen.
Vaikka se sitten johtaa siihen, että joudut tekemään tuttavuutta jokaisen puliukon kanssa puistossa istuessasi, kun et vaan osaa sanoa että hei sori, voisitko vaikka jatkaa matkaa. Mulla on myös käsilaukku ja lompakko puolillaan kaiken maailman lippulappuja, kun hyvää hyvyyttäni otan kadulla vastaan kaikki esitteet hieronnasta laaman hoito-ohjeisiin. Oon myös antanut mun numeron omasta mielestään selkeästi poikaystävämateriaalia oleville yrittäjille, koska olen todennut, että pääsen tilanteesta helpommin antamalla hepulle mun numeron ja lisäämällä sen mustalle listalle minuuttia myöhemmin. Esimerkiksi ekana päivänä Perthissä sain poikaystävän pizzeriasta ja näin pizzaa rakastavana muijana ois voinu käydä huonomminkin, mutta kun mikään ei kelpaa niin ei. Sorry guys. Oon myös levittänyt aurinkorasvaa jätkän selkään, jonka olin ehtinyt tuntea about 5 minuuttia. Ei yhtään kiusallista kummallekaan. Mut ollaan vielä Facebook kamuja ja vaihdellaan kuulumisia, joten se on varmaan ihan okei.
Onneks ollaan Iinan kanssa molemmat sellasia lussukoita niin ompahan hyvä sitten yhdessä miettiä, että miten tästäkin oltaisiin vaan päästy, kun osaisit vaan sanoa ei tai edes kävellä tilanteesta pois. Toisaalta täytyy sanoa, että ollaan myös tutustuttu uusiin ihmisiin ja päädytty huisin hauskoihin tilanteisiin, ainakin jälkeenpäin, kun ei olla osattu kieltäytyä. Että jotain hyvää ihmislapasenakin olemisessa.
💋💋💋

Katso myös nämä