Mä olen jo useamman päivän yrittänyt keksiä jotakin ajatuksia herättävää kirjoitettavaa, mutta oon kärsinyt ihan valtavasta kirjoitusjumista. Viimeinen kuukausi on ollut enemmän ja vähemmän päätöntä menemistä, joten kiirettä oli helppo käyttää tekosyynä siihen, etten istunut näppiksen äärelle. Kiire vaihtui kuitenkin enemmän ja vähemmän tuskaiseen näytön tuijottamiseen. Tänään mä päätin olla yrittämättä sen isommin. Joskus se on ihan hyvä tapa päästä yli asioista, olla yrittämättä liikaa ja antaa asioiden soljua omalla painollaan. 

Lokakuu oli ja meni. Mittariin napsahti yksi vuosi lisää ja tänä vuonna ikäkriiseily jäi yllättävän pieniin mittasuhteisiin. 24-vuotta ei tunnu lainkaan pahalta, kun ympärillä on uskomaton ystäväpiiri ja sain taas kerran huomata, kuinka hyvin  asiat oikeastaan ovatkaan. Plus että mä sain lahjoja. Sekin saattaa osaltaan vaimentaa laskeutumista tähän ikään, jossa viimeistään tulisi alkaa käyttämään silmänympärysvoidetta ja olla kulkematta nilkat paljaana kylmässä ulkoilmassa.

Ikävuosien lisäksi nykyiseen elämäntilanteeseen on tupsahtanut syksy, josta en voi sanoa nauttivani. Pimeyttä vastaan taistelu alkoi jo viime kuun lopulla, kun kaivoin parvekkeelle valoköynnökset, pöydille kynttilät ja viime viikolla täräytin peliin myös kynttelikön. Saa tuomita. Sen lisäksi budjetoin rahaa leikkokukkiin ja aloitan aamut pannullisella kahvia. Ei ne syksyä pois vie, mutta tekevät siitä hieman nautittavamman. Joululauluja en ole vielä alkanut kuuntelemaan, mutta olen ihan iloinen pienestä jouluntunnusta kaupoissa ja Helsinkikin näyttää kauniilta jouluisissa valoissa. Lunta vielä toivon ja odotan, mutta voihan se olla, että sitä saa lähteä hakemaan hieman pohjoisemmasta kun sen aika tulee.

Syksyyn ja talveen asennoitumisen lisäksi elämä on arkea; töiden ja muun elämän tasapainottelua, tulevaisuuden pohtimista ja matkasuunnitelmia. You know the drill. Viime viikkoina mun ahdistuneisuus on taas nostellut päätään sieltä, missä se on ottanut lepiä hyvän tovin. Ehkä se on tämä pimeys tai sitten jotain muuta, minkä jäljille en ole vielä päässyt.  Ehkä se on tämä osa-aika yksinäisyys, kun kesän jälkeen menemiset hieman hiljenevät ja kolmivuorotyö rasittaa inasen enemmän, kun suurin osa päivästä on pimeyttä. 

Syksy on myös yllättänyt ja pistänyt oppimaan uutta. Eräästä kesäillasta jäi elämään nimittäin mieheke, jota taannoin ajattelin korkeintaan kesäheilana. You know what I mean. En sano, että tapailu olisi käsitteenä jotain uutta, mutta tällä kertaa ollaan silti ihan uusien asioiden äärellä. Mua ei nimittäin stressaa tai ahdista lainkaan, miehen takia ainakaan. Mä en vahtaa mun luuria ja mieti, että laittaisinko viestiä ja jos laitan, vaikutanko liian tyrkyltä tai takertuvalta. Mä en mieti, että olenko mä ainoastaan lohdutuspalkinto muiden joukossa. Mä en mieti mun sanojani etukäteen sen pelossa, että karkottaisin toisen. Mun ei tarvitse miettiä, että kiinnostaakohan sitä toista oikeasti. Enkä mä myöskään pelkää, että huomenna se ilmoittaakin, että tämä oli nyt tässä. Tuntuu, että joku vihdoin näkee mut. Se on aika kiva tunne. 

Opittavaa mulla on tosin siinä, etten kantaisi edellisten epäonnistuneiden suhdeviritelmien baggagea mukanani. Sitä tunne-elämän painolastia kun on nimittäin hieman päässyt kertymään tässä vuosien varrella. Vanhoista pettymyksistä on joskus hankala päästä ylitse vaikka se, että sua on satutettu aikaisemmin ei tarkoita sitä, että niin tapahtuu aina jatkossakin. Pitäisi osata antaa benefit of the doubt. Mutta pienin askelin.

Ihanaa syksyä xx

Katso myös nämä