Multa on kysytty, että miten paluu Suomeen on sujunut ja mitä sulle kuuluu. En ole oikein osannut sanoa juuta enkä jaata, koska kaikki on hyvin, mutta silti vaivaa sellainen levottomuus ja painava tunne rinnassa. Ihan kuin joku olisi parkkeerannut takalistonsa sun rintakehälle ja ottaisi siinä lepiä kaikessa rauhassa. Suoraan sanottuna mua ahdistaa. Mua ahdistaa se, että aamulla herätessä ikkunasta näkyy harmaata, mua ahdistaa se, etten ole hetkeen nähnyt sinistä taivasta, aurinkoa tai sen laskua. Kaipaan ihmisiä ja kaupungin sykettä mun ympärillä. Harmi vaan, että kaikki se mitä mä kaipaan, on maailman toisella puolella.

Työnhausta ja Kelan lomakkeiden täyttämisestä on tullut mulle kokopäiväduuni. On vähän sellainen yksinäinen fiilis, vaikka mulla on kasa ihania ihmisiä mun elämässä ja en todellakaan ole yksin. Se on vaan fakta, että mun ystävillä on omat elämänsä, työnsä ja perheensä. Elämä ei yksinkertaisesti ole enää samanlaista kuin opiskeluaikoina, kun näit kavereita joka päivä koulussa, vedit haalarit porukalla niskaan vähintään neljästi viikossa erilaisia opiskelijamenoja varten, heräsit koko jengin voimin pienestä Puistokadun yksiöstä ja raahauduit talousmatematiikan luennolle. Okei, ehkei mun kisakunto kestäisi siiderin huulille nostamista enää neljänä päivänä viikossa, mutta kaipaan silti sitä fiilistä, kun sä tunsit oikeasti kuuluvasi johonkin. Jyväskylä tuntuu vielä kodilta, mutta ei samalla tavalla kuin ennen. Ehkä tää on sitä aikuiseksi kasvamista.

Mutta ei niin paljon pahaa, etteikö jotain hyvääkin. Mulla on ollut myös aikaa unohtua sohvan uumeniin ja lukea. Matkustaessani luin myös, mutta en niin palavalla intohimolla, kun päivät täyttyivät niin paljosta muusta. Latasin tosiaan kahden viikon ilmaisen kokeilun BookBeat -appista, jossa sulla on valittavana tuhansia kirjoja joko luettavaksi tai kuunneltavaksi. Sillä tasolla olen vielä vähän vanhanaikainen, että nautin ihan konkreettisen kirjan hipelöimisestä ja sivujen kääntelystä, koska ruutuja tulee päivän aikana tuijoteltua ihan tarpeeksi. Mutta onhan se nyt ihan jees, että sulla kulkee kirjasto laukussa joka päivä minne tahansa. Suosittelen.

Eilen sain päätökseen Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän ja on ihan järjetöntä, miten paljon sä voit samaistua johonkin! Harvoin myöskään olen kirjaa lukiessani nauranut ääneen, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Iso suositus tälle, jos sinkkuus on itselle vähän sellainen surkuhupaisa aihe ja pieruhuumori uppoaa. En tosin allekirjoita ihan kaikkea, mutta välillä oikeasti tuntui siltä, että sä luet kirjaa sun omasta elämästä. Oon ihan samanlainen rakkaushömppä ja ihastun päätä pahkaa, jonka jälkeen otetaan kokovartalokontaktia vaihtelevien realiteettien kanssa, itketään sikiöasennossa, kidutetaan itseä sosiaalisen median tarjoamilla välineillä, haetaan tukea parhaalta ystävältä, hyväksytään, päästään asiasta yli, päätetään, ettei miehiä hetkeen ja aloitetaan sama ympyrä uudestaan. Eipähän käy ainakaan tylsäksi ja jos yhtään nauttii sellaisesta varmuuden tunteesta, niin yleensä aina tietää mitä seuraavaksi on tulossa, kun kaava on vakio.

Tänään mä kuitenkin heräsin ihan omasta sängystä mun pilalle halitun nallekarhun vierestä, aloitin mun aamun kello seitsemän kustannuslaskelmalla, viesteillä ystävän kanssa, mustikkatuorepuurolla ja kookoskahvilla. Kohta mä isken itseni tuonne harmauteen mun keltainen sadetakki päällä, yritän saada jotain uutta irti päivän koulutunneista ja kirjalistalla on vuorossa Sophia Amoruson #Girlboss. Illalla mä puolestaan teen jotain, mitä en oo tehnyt melkein vuoteen. Nimittäin raahaan ruhoni reisi-pakara-vatsa treeniin ja todennäköisesti kohti hitaan kivuliasta kuolemaa.

💋💋💋

Katso myös nämä